Ensimmäinen takana toinen edessä

Tänään se sitten loppui. Mielenterveystyön harjoittelu on takana. Tosin toinen samanlainen satsi vielä tulossa, vaikka se periaatteessa onkin yhteisön terveyden edistämistä. Kuitenkin samanlaiseen mielenterveyspaikkaan mennään se suorittamaan.

Tällä hetkellä fiilis on huippu. Tämä päivä ja nämä viimeiset viikot harjoittelussa ovat olleet tuskaa. Meidän ohjaaja oli ensin lomalla ja jäi nyt sairaslomalle. Jos oltais Suomessa niin meillehän nimettäisiin uusi ohjaaja tällaisessa tilanteessa. Nyt kun ollaan täällä Kanadassa niin meidät käytännössä jätettiin kuin nallit kalliolle. Ei todellakaan nimetty uusia ohjaajia tai muutakaan. Meidän piti itse suunnitella päivien kulut ja tuossa paikassa se ei ollut todellakaan helppoa. Käytännössä näiden kahden viimeisimmän viikon aikana minä en ole oppinut mitään uutta ja varmaan Jaana voi samaistua tähän tunteeseen myös. Meillä ei ole ollut omia potilaita. Jotain säälittäviä yrityksiä oli kyllä, mutta ne ei oikein ottanut tulta alleen. Paras työ, mitä ollaan voitu tehä, on ollut ruokailussa auttaminen. Ei siis syöttäminen vaan tarjoilijan työ. Siinä ollaan jo aika tehokkaita. Tosin se on kaukana siitä, mitä meidän olisi pitänyt oppia. Koko harjoittelun kohokohta tapahtui eilen, kun pidimme oman ryhmän potilaille Suomesta. Se onnistui todella hyvin. Potilaat olivat todella kiinnostuneita Suomesta ja muutenkin oli helppo puhua ja kertoa Suomesta ja Kuopiosta. Korvapuustit maistuivat potilaille todella hyvin. Tosin tätäkään tilaisuutta ei kukaan ollut arvioimassa vaan vedimme sen kokonaan Jaanan kanssa kahdestaan. En ymmärrä miten meitä voidaan ylipäätään arvioida näiden kahden viikon ajalta, sillä kukaan ei pysty sanomaan meistä mitään. Täällä tosin tuo arviointisysteemikin on aika erilainen verrattuna Suomeen. Huomennahan sen sitten saa tietää.

Vietiin henkilökunnalle suklaata ja kortti tänään. Kukaan ei oikeastaan noteerannut sitä mitenkään. Saattoi ehkä johtua siitä, että joku oli tuonut sinne suklaakakun.. mutta kumminkin. Ollaan oltu siellä kuin ilmaa kaksi viikkoa. Periaatteessa kaikki on mukavia, paitsi se pomo, joka on ihan järkky tapaus, mutta kellään ei ole ollut intressiä ottaa meitä kunnolla sinne ja ohjata. Jäi aika huono maku tuosta harjoittelusta. En vieläkään pysty kertomaan, mikä on hoitajan rooli tuossa yksikössä. Minusta se on jo aika huonosti. Mutta toisaalta we are doing great. Se on tullut esille joka kerta arvioinnissa. Mitähän me oikein edes ollaan tehty?