Jotain ihan muuta

Nyt olis pari ensimmäistä päivää toista harjoittelua takana. Nyt on ehkä ensimmäinen hetki, millon on edes hieman aikaa kirjoittaa. Energian puute vaivaa tosin aika pahasti, joten en voi vannoa, että pystyisin tuottamaan kaikki hauskat ja oudot jutut, mitä meille on tapahtunut. Ensimmäinen päivä alkoi sillä, että matkustettiin 1,5 tuntia töihin. Ja kaiken hyvän lisäksi meillä oli opettaja matkassa. Meidän nykyinen Karen on siis Helena. Hänellä on suomalaiset sukujuuret, mutta suomea hän ei puhu. Joudutaan matkustamaan siis toiselle puolelle kaupunkia NortEastiin (NE) kun koulu on SouthWestissä (SW). Ensin bussilla keskustaan ja sitten C-trainilla Sunridge Mallille. Kyllä, seuraavat 5 viikkoa olemme harjoittelussa ostoskeskuksessa. Kirjaimellisesti. Harjoittelupaikkamme, Carnat Centre, sijaitsee siis ostarin sisällä. Onpahan iso ostari. Sieltä löytyy kaikkea. Ja matkan varrella C-trainista näimme muuten Jyskin täällä. Pitänee ottaa todisteita siitä, mutta täällä Calgaryssa sellainen on. Varsin kotoisaa.

Kerron päivien kulkua lähinnä omasta näkökulmasta, kun meillä on Jaanan kanssa omat ohjaajatkin jopa niin ei saada enää olla yksikkö. Minun ohjaajan nimi on Bal (Balbinder). Hän on Englannista kotoisin ja vanhemmat on intialaisia. Iältään ehkä 45-vuotias. Aamupäivä meni siinä, että tutustuttiin paikkaan ja käytiin läpi tehtävät, mitä meidän pitää tehdä. Paikkana Carnat on täysin erilainen kuin Carewest. Ei niitä voi edes verrata. Carnatissa kaikki on uutta ja muutenkin paikka on tosi viihtyisä. Työntekijät vaikuttavat mukavilta. Ainakin suurin osa. Meistä otettiin heti hieno kuva Flamesin lipun kanssa. Ja kuten huomaatte, meillä on oma toimisto tuolla. Ihan oikeasti. Siinä ovessa lukee Student Office ja se on meidän käytössä. Oma puhelinnumerokin on, josta meidät tavoittaa. Että repikää siitä. Ollaan jopa puolitärkeitä ihmisiä. Oon ollut niin kateellinen Kallelle siitä sen toimistosta ja nyt mulla on omat.

Eilen osallistuin ekaan ryhmään. Sain ilmaisen lounaan, tacosalaattia ja jelly-kermavaahtomössöä. Oli ihan hyvää. Tehtiin lounas potilaiden kanssa. Karusti sanottuna heti ensimmäisenä päivänä pääsin hieman sekavien tyyppien kanssa ruoanlaittoon. Täytyy tähän väliin sanoa, että tuolla on sitten ihan oikeasti sairasta porukkaa. Kaikilla on skitsofrenia ja sen kyllä huomaa. Ei Carewestia voi sanoa edes mielenterveyspaikaksi nyt kun on tuolla. Ruoanlaitto oli mukavaa. Alussa tosin olin vähän ulapalla siitä, mitä mä saan tehdä ja miten paljon auttaa potilaita, mutta kaikki meni hyvin ja sain mahan täyteen.

Toinen ryhmä, missä keskiviikkona oltiin, oli lääkkeistä. Sen piti yksi psykiatreista. Oli hyvä luento. Tuli kerrattua anatomiaa samalla. Sitten oltiin kierrolla ja päästiin kotiin. Kotimatkaan meni myös maukkaat 1,5 tuntia, kun päästiin Calgaryn keskustan pahimpaan ruuhkaan. Noin kilometrin matka keskustassa kesti 20 minuuttia. Ei siis liikuttu melkein mihinkään. Kotiin tultiin joskus puol 6 jälkeen. Siinäpä sitten ruokaa tekemään. Me luultiin, että oltas ekana päivänä päästy aiemmin pois, joten ruoaksi oltiin ajateltu tehä makaronilaatikko. Oli aika tuskasta tehä se ja pistää uuniin tunniksi. Seitsemän aikaan päästiin sitten syömään. Minä valuin sit kämpille ja menin nukkumaan ajoissa, mutta nukkumisesta ei luonnollisesti tullut mitään. Syynä mikäpä muukaan kuin IHANAT kämppikset. Jouduin yhdentoista aikaan käymään avautumassa niille ekaa kertaa, että olkaa hiljaa, mun pitää herätä jo ennen kuutta aamulla. Vaikutus oli sama, kuin tekisi saman 15 vuotiaille teinitytöille, jotka viettää pyjamabileitä eli 10 minuutin päästä melu oli samaa tasoa, kuin ennen sanomista. Kyllä oon sanonut tän ennenkin, mutta miten joku voi asua soluasunnossa?? Tervesin muutan kahden kuukauden päästä sellaiseen itsekin.Torstai valkeni mulle aika tuskaisena. Olin aamusta asti tosi väsynyt ja sitten täällä oli vielä semmonen tuuli, että kun aamulla mentiin töihin, niin yhdessä vaiheessa ei päässyt eteenpäin. Kirjaimellisesti. En oo koskaan vastaavaa kokenut. No, mutta töihin päästiin. Matkaan meni tällä kertaa vaan 50 minuuttia. Meillä päivät on tosiaan aika pitkiä. Herätys 5.40 ja kotona ollaan aikasintaan klo 17. Meneepähän päivät nopeeta ja hyvää harjoitusta syksyä ajatellen. Aamulla eka tunti meni kahvilla istuessa kun lääkärinkierrot oli peruttu. Kaikki luki vaan lehtiä. Sen jälkeen nähtiin yhtä työntekijää, joka tekee erilaisia psykologisia testejä. Meillekin se teki niitä ja oli tosi mukavaa. Sitten ohjaaja antoi mulle oman potilaan, jonka papereihin tutustuin. Se ei siis ollut paikalla. Tulee ensi viikolla. Vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta tapaukselta. On nimittäin aika seko tapaus ja mä tartten tulkin hänen kanssaan, koska hänen englanti on sen verta huono. Onneks tää mun ohjaaja toimii tulkkina. Pääsen käymään kotikäynnillä potilaan luona ja sit käydään jossain uskonnolllisessa temppelissä kanssa tutustumassa sen uskontoon. Oikeasti ihan tosi mielenkiintoista. Tämmöstä just haluankin tehdä. Jos joku osaa suomentaa mulle, mikä uskonta on Sikh niin olisin kiitollinen. Jossain päin Intiaa sitä harjoitetaan. Pitäs vähän ottaa siitäkin selvää.

Eka ryhmä oli tietokoneryhmä, jossa potilaat saa käyttää tietokonetta 45 minuuttia ja hoitajat on siellä niitä avustamassa. Minähän sitten käytännössä vedin sen ryhmän. Se hoitaja, jonka piti se vetää se ryhmä, kysyi multa, että pärjäätkö sä täällä, jos hän menee huoneeseensa. Minä sitten niiden hieman sekojen kanssa surffailin netissä ja etsin videoita Youtubesta mm. San Diego chickenistä ja Bigfootista. Voi elämä, ette usko, että oli jotenkin hieman tragikoominen olo. Seuraava ryhmä oli kanssa aika huippu. Kyse oli sosiaalisista taidoista. Siellä sitten istuin niiden potilaiden kanssa ringissä ja esittelin itseni ja ne mulle. Oli mukava ryhmä. Esittelyt oli tosi yksinkertaisia, kun ne potilaat ei vissiin olleet mitään ihan kaikista helpoimpia tapauksia. Vika ryhmä oli sitten matkustusryhmä, jossa katsottiin video Perusta ja Brasiliasta. Mulle oli vissiin hieman liikaa se pimeä huone, sillä hävettää myöntää, mutta pilkin koko videon ajan ja taisin jossain vaiheessa nukahtaakin siellä.

Siinäpä kaksi päivää pähkinänkuoressa. Loppuun vielä kuva meidän kulkukorteista. Ne piti käydä hommaamassa sairaalasta, joka on tuossa tuon toisella puolella. Meidät laitettiin vaan väärälle osastolle, Renal Dialysis, eli dialyysi-osastolle. Ei onneksi ihan sinne tarvinnu mennä. Nyt meillä on siis tossa tommoset hienot tarrat peittämässä sen dialyysin. Jaana nimi on vielä kaiken lisäksi väärin, Joana. Ihme sinänsä, sillä tuolla kaikki osaa ääntää Jaanan tosi hyvin, mutta mun nimen kanssa on ongelmia ja paljon. Osa lyhentään mut Anniksi.

Ja loppuun vielä, että oikeasti potilaat tuolla on loistavia, vaikka niistä kyllä todella näkee, että niillä on skitsofrenia. Puolet potilaista kävelee korvalaput korvissa (ettei äänet, mitä ne ”kuulee”, kuulu niin hyvin) ja puolet aurinkolasti päässä (että kukaan ei näe niitä tai muuta vastaavaa). Ja tosiaan tämä Jaanalle Mel Gibsoniksi itsensä esitellyt herrahenkilö omistaa saman merkkiset aurinkolasit kuin mun silmälasit. Ne oli varsin söpöt. Punaiset, joissa oli sydämiä. Varmasti aidot Dolce&Gabbanat. Huomenna mennään keilaamaan niiden kanssa. Voi tulla oikeasti aika hauskaa. Jaanalla on ollut vähän vähemmän ja toisaalta enemmän järellistä tekemistä kuin mulla, mutta eiköhän se tästä tasaannu.