Viimeistä viedään

Viimeinen kokonainen viikko lähtee huomenna käyntiin. Tuntuu uskomattomalta, että kohta ollaan lentokoneessa kotia kohti. Fiilis on uskomattoman hyvä. Enää nämä päivät täällä ei tunnu niin kamalille. Oikeastaan osaa aika hyvin nauttia näistä viimeisistä päivistä. Tosin silti on aika malttamaton olo.

Lauantaina käytiin lähibaarissa kattomassa Flamesin peli Minnesotaa vastaan. Oli hyvä peli. Minä lopetin tipattoman täällä ja tilasin oluen. Pitihän sitä yksi kanadalainen olut maistaa, että sai hauskan lasinalusen:) Oli ihan hyvän makuista. Parempaa kuin Suomen perinteiset Koffit yms. Tilattiin Jaanan kanssa nachoja. Oli ihan järkyttävän kokoinen lautanen. Ne oli höystetty juustolla, oliiveilla, tomaatilla, jalapenoilla ja salsalla sekä hapankermalla. Oli hyvää, mutta eihän me jaksettu syödä sitä kokonaan mitenkään. Mun ehkä pitäisi rajoittaa tuota baarissa käyntiä tai sitten mennä baariin uudemmat silmälasit päässä, sillä ihan oikeasti näin, että siellä oli jollain semmonen parin vuoden ikäinen lapsi. Toisen kerran kun katsoin sitä, se olikin hampurilainen. Luulin siis sitä hampurilaista sen lapsen pääksi. Ilta päättyi siihen, etten päässyt kotiin sisälle avaimilla. Ei vaan toiminut. Onneksi kämppis oli kotona ja tuli aukasemaan. Jotain hyötyä niistäkin, kun tekniikka pettää. Mun toisella kämppiksellä on nimittäin sama ongelma.

Tänään käytiin sitten Farmer's marketissa tekemässä vikat ostokset. Mä ostin muutaman pullon vaahterasiirappia ja sit kolmea erilaista fudgea. Oli niin hauskoja makuja, että oli pakko ostaa. Ne on aika jytkyjä paloja, että pitää varmaan pilkkoo pienemmiksi ja viedä maistiaisia kaikille. Muuten ei sitten mitään erikoita tänään tehty. Minä oon pakkaillut jo aika paljon. Toinen laukku on jo melkein täynnä. Kyllä tuota tavaraa aika paljon kertyy näköjään.

Huomenna on sitten vika kauppareissu ja tiistaina varmaankin mun vika jalispeli. Sitten keskiviikko, torstai ja perjantai menee siivillä harkassa ja sitten ei muuta kuin lomailla 5 päivää ja kotiinlähtö. Reissu on kyllä ollut uskomaton. Vaikka vaikeetakin on ollut niin silti ei tätä vois vaihtaa pois.

13 tuskaista päivää

Tänne maapallon toiselle puolelle ei mitään uutta ja ihmeellistä kuulu. Ajattelin nyt jotain kirjoittaa, että kaikki tietää, että ollaan hengissä. Keskiviikkona käytiin akuutilla osastolla, jossa oli sitten porukka aika pihalla. Pelottava paikka. Tuntui varsin kotoiselta mennä Carnat Centreen torstaina. Istuin erittäin mielelläni Socia Skills 2- ryhmässä poikien kanssa (tais siinä kyllä olla yksi naispuolinen henkilö) pienessä huoneessa. Oli jopa turvallinen olo. Mutta siihen keskiviikkoon. Minä olin Unit 27 ja Jaana vastapäätä Unit 25. Molemmilla osastoilla tais olla yhtä hullua porukkaa. Meillä ei onneksi sattunut mitään kummempaa, mutta Jaanan osastolla sattui pikkuinen juttukin. Siellä yksi potilas löi jotain toista opiskelijaa (ei siis Jaanaa) kasvoihin. Jaana kyllä oli todistamassa tätä tapahtumaa ihan vieressä. Lopputuloksena oli, että potilas pistettiin ns. nurin lääkkeillä. Vartijat piteli sitä kiinni ja hoitajat nakkas kaksi piikkiä ja pum. Siinäpähän sitten rauhoittui. Pelottavinta noissa osastoissa oli se, että useilla potilailla on siellä ulkoluvat. Eli ne saa kirjautua ulos tietyksi ajaksi. Paras juttu oli, että tänään c-trainissa "törmättiin" yhteen Unit 27 potilaaseen. Semmonen kiva mies, joka lipoi kieltään koko ajan ja nimitti mua siellä osastolla sweet heartiksi. En ollu kovin imarreltu.. Onneksi se ei tunnistanut mua.

Torstai oli ihan ok päivä. Oli tosiaan mukava mennä Carnatiin. Jotenkin toi akuutilla käynti muutti ainakin mun suhtautumista näihin Carnatin potilaisiin. Suurin osa niistä on kumminkin mukavia ja suht tavallisia. Jaana pääsi käymään kotikäynnillä. Mä mittasin verenpaineita ja istuin lääkärin luona (en potilaana tosin:)). Se olikin kovan luoka psykiatri. Oli palkintoja vaikka muille jakaa. Potilaat oli aika mielenkiintoisia. Yksi oli ollut 15 kuukautta sairaalassa vaan sen takia, kun sillä ei ollut asuntoa ja se ois kuollut kadulle. Toinen teki muistiinpanoja/etsi yhtäläisyyksiä joka päivä kirjastossa 6 tunnin ajan raamatusta ja jostain klassikkokirjasta. Ei osannut kertoa miksi sitä tekee, mutta tekeepähän vaan.

Perjantaina oli aamulla suht hyvä olo mennä harkkaan ja aamu siellä menikin hyvin kunnes meidän opettaja tuli paikalle. Ensinnäkin meidän piti tehdä taas mental statukset omista potilaista. Eilen sit kummatkin palautettiin ne. Tämä opettaja sitten kertoo, että olis halunnut semmosen ja semmosen lisäyksen niihin ja vaikka mitä lisäyksiä. Tosin niitä ei tarvitse onneksi tehdä enää, mutta se oli kuulemma odottanut jotain paljon laajempaa. Ei vaan ollut meille ilmoittanut tätä silloin, kun antoi tämän tehtävän. Me luultiin, että pitää tehdä samanlainen kuin aikaisemminkin. Sit meidän piti mennä syömään opettajien kanssa, mutta ne ehdotti semmoista päivää, millon ollaan Flamesin pelissä. Sit toinen päivä on meidän vika kokonainen päivä täällä niin ei sekään nyt meille käy. Meillä on ollut suunnitelmat jo vaikka kuinka kauan eikä varmasti haluta vikaa päivää viettää opettajien kanssa. Tämä opettaja otti sitten kai siitä nokkiinsa. Alkoi syyllistämään meitä siitä, että tässä on niin monta ihmistä mukana ja meillä on kuulemma ollut tiedossa, että he haluavat syödä meidän kanssa. On kyllä ollut, mutta viime maininta on tammikuulta. Oltas voitu sopia aikaisemmin, mutta ei kukaan ole ottanut yhteyttä. Ensi viikko ei käy, kun joku opettaja ei pääse. Siis meidän pitäs joustaa, mutta jos yksi opettaja ei pääse niin sit ei käy! Sit se vielä sano, että olis halunnut, että hänen äiti olisi päässyt juttelemaan meidän kanssa, koska se äiti on suomalainen. Mutta ei nyt sekään onnistu.. Ihan kun se meidän vika olis. Sit meidän piti tänään nauhoittaa dvd:lle interactionit. Senkin tää opettaja mainitsi aamulla.. ei sitten aikaisemmin voinut sanoa. No, kuvattiin meidän jutustelu ja mentiin luokkaan oottamaan. Sinne ei tullut ketään. Ooteltiin varmaan lähemmäs 45 minsaa. Sit mentiin kysymään yhdeltä ryhmältä, joka lopetteli, että voiko täältä vain lähtee vai mitä niin sit nähtiinkin opettaja toisessa huoneessa. Ei ollut viittinyt meille ilmoittaa, että oli siellä eikä luokassa. Eikä kyllä saatu koko juttuun mitään ohjeitakaan, että varmaan mennyt ihan persiilleen taas.. Sit kun sanottiin sille, että ootettiin pitkään tuolla luokassa niin opettaja vaan totesi, että niin minäkin odotin teitä täällä. No voi kirosana! Mistä me tiedettiin, että missä se on, jos ei ilmoita.. Muutenkin on aika ärsyttävä olo, kun se on ihan selvästi meille loukkaantunut. Ja syyttä. Se itse ei koskaan ilmoita millon tulee tapaamaan meitä ja jos ilmoittaa niin ei tule. Lisäksi se ei ole antanut meille mitään ohjeistuksia mihinkään tehtäviin tai muihinkaan juttuihin. Ärsyttää ihan suunnattomasti...

Ei ois enää montaa päivää, mutta meni vähän maku koko hommaan. Harkkaan mennään kyllä ihan mielellään. Keskiviikkona mennään sinne Sikh-temppeliin ja syödään siellä ohjaajien kanssa. Torstaina on sitten Suomi-esitys henkilökunnalle ja potilaille. Perjantaina kai on sitten tuomiopäivä kun meillä on se community health promotion-esitys tälle kyseiselle opettajalle ja muulle ryhmälle. Kokemuksen perusteella sekin on huono ja riittämätön tämän opettajan mielestä. Huvittavaa vaan, että edellinen opettaja oli tosi kannustava ja ymmärsi sen, ettei meiltä voi vaatia samaa kuin muilta, kielen ja tilanteen takia. Tämä nykyinen ei ymmärrä yhtään. Vaikka kertoo olevansa niin suomalainen.. joka ei edes puhu suomea. Pah. Kanada on aika perseestä. No, onneksi on Wallmart, josta saa halvalla ruokaa.

Toilet issue

Täältä lähti kevät samantien pois. Tänä aamuna oli niin järkyttävä lumimyräkkä, että Jaanan kahvinhakureissu oli aikamoisen suorituksen takana. Kanadalaiset eivät nähtävästi tunne käsitettä aura-autot. Onneksi pakkasta ei ollut paljon. Tai en tiiä oliko se onni, sillä päivällä kaikki täällä oli täyttä loskaa. Ja kun sitä lunta oli yön aikana satanut melkein polviin asti niin ai että oli mukavaa kun päivällä lämpötila kohosi plussa-asteisiin.

Sunnuntait on ollu perinteisiä leffapäiviä. Niin tänäänkin. Lähdettiin hyvissä ajoin leffaan, koska meidän piti käydä Tommyllä shoppailemassa vikaa kertaa. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Meille ikuista kismaa on aiheuttanut täällä bussi numero 13. Se ei koskaan tule sillon millon sen pitäs ja pari kertaa on tainnu vuorokin jäädä juuri meidän kohdalla välistä. Nyt aateltiin, että bussit on sään takia sata varmana myöhässä. Vedettiin naamaan äkkiä loistavaa fuusio-jauhelihakeittoa ja eiku menoksi. Noin 150 metriä ennen bussipysäkkiä huomataan, että 13 ajaa koulun ohi. Eiku juoksemaan. Samalla kun lähdetään juoksuun huomataan, että kanadalaiset ei todellakaan tunne käsitystä aura-auto. Jalkakäytävä on polvia myöten lumessa. Ja tytöt eiku juoksee. Bussi pysähtyy valoihin ja pieni toivon kipinä syttyy. Ja se sammuu samantien kun valot vaihtuu ja bussi ajaa ohi. Se oli ajoissa tällä kelillä. Sitä ei tapahdu numerolle 13 koskaan. Eiku oottamaan toista. Puolituntia istutaan pysäkillä. Autot ajaa ohi ja loska lentää. Onneksi ollaan turvassa katoksen suojassa. Vihdoin bussi tulee. Kaiken hyvän lisäksi aina kun mennään Westhillsiin numerolla 13, kuski käy vessassa matkan varrella. Se on just ennen Westhillsiä. Ja niin kävi tälläkin kertaa. Tais tehä vielä täysistunnon siellä. Me ootetaan kahdestaan bussissa bussin ovi auki ja ootetaan, että joku hullu tulee ja kaappaa bussin. Onneksi sitä ei tällä kertaa tapahdu. Päästään Westhillsiin ja Tommylle. Mä löysin yhden tulijaisen, samoin Jaana. Pojat, oon pahoillani, mutta Tommy petti nyt pahimman kerran. Ei ollut neuleita ei sitten minkäänlaisia.

Tommyn jälkeen Safewaylle, jossa löydetään superkuitupitoista leipää. Salaatti jouduttiin jättämään kauppaan, kun ne ei myy sitä kun semmosissa jättitertuissa. Oikeasti. Kassapoika ei suostunut myymään mulle salaattia, kun olin ottanut semmosesta tertusta vaan osan. Sanoin, että voin maksaa terttuhinnan, mutta en saanut salaattia siltikään. Naurattaa tuo meininki.

Leffa oli tällä kertaa The Reader. Kate Winslet sai siitä Oscarin. Oli kyllä Oscarin arvoinen suoritus. Itse leffa oli todella ahdistava. Tosin näyttelijätyöt oli loistavia. Namiskuukkeli Ralph Fienneskin oli siellä:) Leffasta päästiin samantien bussiin, joka oli 112 eli ei tarvinnut 13 kanssa pelata.

Kotiin palattuani jännäsin, että minkälainen vastaanotto siellä oikein on. Nimittäin kun lähdin kämpiltä, oli rakkaalta kämppikseltä jäänyt vähän tavaraa vessanpönttöön. Mä yritin epätoivoisesti sitten vetäistä sen pois, mutta kaikki tavara alkoi melkein tulvimaan pöntöstä yli. Onneksi ei ihan. Mulla ei ollut aikaa jäädä sillon siivoamaan toisten jälkiä ja kämppiskin oli poissa, joten en voinut mennä ystävällisesti pyytämään, että voisko hän siivota omat sotkunsa. Kotiin tullessa sotku oli siivottu onneksi. Tosin tukos oli poistettu, mutta vessaa ei oltu viittitty pestä. Siellä on nyt pöntön reunat täynnä sitä itteesä. Jos ei mitään tapahdu niin pitää kai minun ne sieltä siivota. Mun kämppishän ei tunnetusti ole opetellut vessanpöntön pesua. Siellä on aina jäljet.. Kiitos Ollille, että opetti tän tärkeän taidon mulle aikoinaan. Eipähän tartte hävetä täällä Kanadassa:D Tosiaan odotin, että kämppis tulee mulle sanomaan, että voitko siivota jälkes. Kerran se on tullut, kun mulla oli se yrjötauti ja olin vielä aika heikossa kunnossa. Kehtaa mulle tulla kysymään, että voitko pestä vessan ja sit ite jättää tavarat pönttöön, eikä osaa ikinä muutenkaan pestä sitä. Onneks mitään kommentteja ei tullut ja jos ois tullut, niin ois mulla ollut kyllä hyvät vastaukset siihen. Kun ei ollut mun ongelma niin ei ollut. En tiiä. Pitäs varmaan opettaa näille jotain perusjuttuja. Tänään kun tulin elokuvista kotiin niin meidän eteisessä haisi p ja keittiössä samoin, mutta semmonen täällä-on-ruokaa-homeessa-p. Että jos ei tässä vaiheessa vielä ole tehnyt yhtään mieli kotiin niin nyt kyllä tekee ja kovasti. Puhdasta Suomea.

Olen puhunut. Ugh.

Aurinkoa ja Olympic Parkia

Lauantaina oli vuorossa Olympic Park. Lähinnä kuvausmielessä. Pitihän se vuode 1988 (korjatkaa jos olen aivan väärässä) Olympialaisten tapahtumapaikka käydä katsastamassa. Meidän piti mennä sinne kohtalokkaalla bussilla numero 20. Jos joku muistaa parin kuukauden takaisin huipun lauantai-illan, kun yritettiin päästä keskustaan niin kyseessä on sama bussi. Sillä piti mennä Brentwoodin asemalle ja vaihtaa toiseen bussiin. Ollaan jo sen verran kokeneita calgarylaisia, että tällä kertaa matka meni hyvin eikä oikeasta pysäkistä voinut olla erehtymättä.

Olympic Parkissa viihdyttiin yhteensä alle tunti. Eipä siellä ollut muuta kuin rinteet, jotka oli kyllä aikamoisen kivat varsinkin kun aurinko paistoi melkein pilvettömältä taivaalta. Olis kyllä tehnyt mieli mennä laskemaan. Kelkkarata nähtiin kanssa. Siinä tosin ei pystynyt laskemaan. Sisätilat oli aika aatamin aikaiset eikä niillä paljon voinut kehua, mutta siellä oli loistava kautta, jossa oli alennukset ja tämä täräytti ja osti Burtonin ihanan t-paidan. Munhan piti säästää huhtikuiseen Irlannin reissuun, mutta kun lähti niin halvalla ja se oli niin ihana niin oli pakko.

Matka takaisin meni hyvin. Loppuilta meni ruokaa laittaessa. Tehtiin fuusio-jauhelihakeittoa ilman mausteita (tai no vähän lainattiin Jaanan kämppiksiltä). Oli hyvvää. Sit ei keksitty muutakaan niin mentiin koulun Timille ja ostettiin kahvit ja muffarit. Ei voinut ostaa pientä kahvia, kun mukit oli loppu ja mä vein vikan maidonkin. Onneksi saatiin muffinssit sentäs. Oli aika pahaa kahvia, mutta siinähän se alas meni rupatellessa. Lähinnä mietittiin kotia. Mitäpä muutakaan Enää olis reilut 2 viikkoa jäljellä. Ollaan jo aika voiton puolella, mutta silti on aika ahdistavaa olla täällä. Harjoittelu on aika kamala. Tosin keskiviikkona päästään akuutille katsomaan oikeita hulluja. Se on mielenkiintoista. Torstaina pidetään Suomi-esitys. Tosin ilman ruokaa. Onneksi meillä on ne Mikan lähettämät esitteet ja Maijun kortti. On edes jottain materiaalia. Perjantaina sitten saatetaan lähtee johonkin pikkukylään, jossa on joku hullula. Tai ei nyt sentään, mutta joku mielenterveyspaikka. Riippuu siitä antaako pomo luvan. Ens viikko olis sit suht helppo harkan osalta. Lähinnä nuo tehtävät aiheuttaa päänvaivaa kun ei oikein millään jaksais kirjoittaa mitään mieltä ylentävää ja syvällistä omasta oppimisesta. Oon ihan hukassa ton reflectiven kanssa. No, kaippa siihen jotain saa rykäistyä. Vikalla harkkaviikolla käydään kai ohjaajien kanssa syömässä intialaista ruokaa jossain. Kai ne tarjoo. Sit meillä on sen community health nursingin työn esittäminen. Pitäs saada yks maalausprojekti töissä loppuun. Niin, meilläkin on Art Groupissa oma projekti, jota tehään. En tiiä arvioiko ne meitä siellä kanssa. Opettajatkin kutsui meidät illalliselle, mutta ei me päästä, kun me ollaan Flamesin pelissä. Eipä kyllä kamalasti haittaakaan. Ne opettajat on nimittäin lievästi sanottuna outoja. Mutta niistä enemmän sitten kun palataan. Uutta tekemistäkin keksittiin vikoille päiville. Nimittäin mennään manikyyriin. Täällä se maksaan noin 20 dollaria eli reilun kympin euroissa. Meidän rakkaassa pikkuostarissa, Westbrookissa, on semmonen paikka, jossa käydään 7.4.

Sitten loppuun vielä kämppispäivitystä. Meillä oli jääkaapissa kaksi viikkoa jauheliha, joka oli ainakin kerran sulatettu. Voin kertoa, että oli aikasen harmaata lihaa se. Voin fyysisesti pahoin joka kerta kun aukaisin jääkaapin. Nyt olivat ottaneet sen pois sieltä, mutta en tiedä tekikö ne siitä jotain. Jaanan kämppis taas jättää puhdituslappuja joka paikkaan. Vessan lattiahan niitä on ollut täynnä jo pitkään, mutta nyt niitä löytyy myös olohuoneesta makkariin vievissä portaissakin. Se on vaikeaa nostaa ne laput siitä roskiin. Joillekin tuottaa näköjään todella paljon vaivaa. Meillä täällä on sama juttu pudonneiden jääkaappimagneettien ja jonkun paperilapun kanssa. Ne on ollu jo aika pitkään tuolla lattialla..

Ens viikko sais hurahtaa nopeasti. Sitten helpottaa taas vähän. Enää 6 päivää harkkaa ja 18 päivää yhteensä lähtöön! Ei me lasketa.

West Edmonton

Käytiin Edmontonissa ja ostettiin kamalasti kaikkee. Mun vaatevarastoon kuuluu nykyään sit haalariasu. Repikää siitä. Tiedän että ootte kadeja. Varsinkin kun näätte sen. Hotelli oli hieno. Luksus. Sängyt oli superleveet. Oltas kyllä yhteenkin mahduttu nukkumaan, mutta ihan hyvä, että molemmilla oli oma. Kielimokia tuli reissun aikana varmaan enemmän kuin koko Kanadassa olon aikana. Eipä siinä. Ostoskeskus oli törkeän kokoinen. Ja hieno. Sisältä löytyi vaikka sun mitä. Muuten Edmontonia ei nähty, mutta meidän reissun tärkein juttu oli tää ostari. Siis maailman toiseksi suurin. Köhöm. Jaana osti yhen jutun, mistä oon sille ikuisesti kateellinen.

Muuten menee vaihtelevasti. Harjoittelu on edelleen aika sieltä ja syvältä. No, mutta 8 päivää enää siellä. En oikein jaksa tätä blogia kirjoittaa. Sori nyt vaan. Meillä on vaikka mitä juttuja kerrottavana, mutta nää harkkapäivät on niin raskaita, ettei oikein jaksa. Kohta myö tullaan niin kerrotaan sitten. Kuvat puhukoon puolestaan.

-Why can you speak Hindi? - Yes, I have children.

Nyt on melkein kaksi viikkoa takana harkkaa. Mun oma potilas ei puhu englantia. Projekti ryhmässä lajiteltiin eläimiä. Taideryhmässä katottiin kun potilaat piirtää. Jaana teki ruokaa. Minä punnitsin potilaita. Kuuntelin samat litanjat Paavista kuin Jaana viime viikolla ja pelkäsin, että millon se potilas hyökkää mun tai psykiatrin kimppuun. Tein potilaan haastattelun, jossa se ei ymmärtänyt mitään, mitä sille sanoin. Jaanalla on synttärit tänään. Juhlitaan Edmontonissa hotellin saunassa. Kämppikset järkkäs paikkoja sen verran, että mahdun aamulla tekemään eväät ja aamupalan. Ostettiin superhienot laukut ja maksettiin ittemme kipeeksi niistä. Hullut teki meillä nimikyltit. Nimikylteissä ei ole kirjoitusvirheitä. Ostettiin bussiliput Edmontoniin ja saatiin opiskelija-alennus. Matkustetaan luksusbussilla. Opettajat on täällä ihan sekoja. Potilaat on ahistavia. Halutaan kottiin. Ostin korvatulpat, että voin nukkua. Ollaan jalkapallossa ykkösenä ja kohta alkaa play-offit. Täällä on lämmin nyt. Siinäpä tärkeimmät. Selvitään kyllä. Rakkautta Suomeen. Ai niin. Tänään oltiin Anja ja Sasha.

Missä se idea oli?

Tosiaan eka viikko harjoittelua takana. Ollaan jo ihan kypsiä. Eipä siinä mittään. Ois enää periaatteessa 12 päivää jäljellä, joista 4 on puolikkaita päiviä. Liikaa tehtäviä taas ja vaikka paikka on ihan mukava niin ei oikein jaksais innostaa tuo mielenterveyspuoli. Perjantaina oltiin keilaamassa potilaiden kanssa. Siitä on kuvamateriaalia, mutten viitti tänne nettiin laittaa, kun potilaitakin näkyy niissä kuvissa. Oli ihan mukavaa, mutta keilapallot oli semmosia tosi pieniä ja niissä ei ollu reikiä ollenkaan. Täällä Kanadassa ei kuulemma harrasteta normaalia keilaamista juuri lainkaan. Jaana oli tosi hyvä, itsellä ei ihan hirmu hyvin luonnistunut. Paluumatka oli aika eksoottinen. Mentiin sinne semmosella minibussilla, jota ajoi terapeutti. Mä istuin sitten kaikista perimmäisessä penkissä siellä kaikkien niiden sekojen keskellä. Ei ollu kovin turvallinen olo. Onneksi selvisin hengissä. Muuten perjantai oli ylitylsä. Ei oltu ihan 16 asti edes kun ei siellä ollut tekemistä.

Lauantaina mentiin sitten Calgaryn eläintarhaan. Siitä ei oo kovin paljon kerrottavaa. Oli ennemminkin masentava paikka. Eläimillä oli aika huonot oltavat ja ne näytti kovin surullisilta. Biisonistakaan ei saatu hyvää kuvaa kun se näytti takapuolta vaan meille. Tässä kuva virtahevosta, joka oli valtava. Siis oikeasti. VALTAVA. Lauantaina ei sitten tehty muuta kun ruokaa ja käytiin pyykillä. Sunnuntai olikin mielenkiintoinen päivä. Lähdettiin shoppailemaan Sunridge Mallille. Eli siis harkkapaikkaan toisin sanoen. Eka meinattiin mennä bussilla nro 13 ja C-trainilla, mutta sitten aateltiin, että kun 73 menee sinne ja se ajaa semmosen "maisemareitin" niin mennään sillä. Oliko hyvä idea? Ei ollu. Matka Sunridgelle kesti 2 h ja 45 min. Jouduttiin jäämään yhdellä pysäkillä pois, joka oli jossain niin ei-missään, ettei mitään järkeä. Sit piti ottaa bussi nro 72 ja mennä sillä vähän matkaa takaisin (72 ja 73 menee samaa reittiä, mutta eri suuntiin, se on semmonen kierros kaupungin ympäri). Sit kun päästiin jollekin pysäkille, joka oli suht lähellä ostoskeskusta niin siitä piti sit lähtee vielä suunnistamaan sinne ostarille.. Kyllä molemmilla tais olla enemmän itku kuin nauru tulossa siinä vaiheessa kun jäätiin keskelle ei-mitään. Onneksi ei ollut pimeää. Ois pelottanut aika paljon..

Onnellisesti päästiin kuin päästiinkin ostarille. Siellä heti ostamaan kahvia. Sit shoppaamaan tunniksi ja sittenpä se ostari melkein meni kiinni. Lähettiin tosin vähän aikaisemmin pois. Otettiin sit C-train keskustaan ja oli taas aikamoista minuuttipeliä ja juoksua, että ehdittiin 13. Onneksi ehdittiin. Päästiin turvallisesti perille. Ja nyt ollaan turvassa ja lämpimässä. Täällä tosiaan on talvi. Pakkasta melkein 20 astetta ja lunta oli tullut viime yönä aika paljon. Sais kyllä kevät alkaa pikku hiljaa.

Vaikka meidän ostarimatka olikin aika puuduttava niin tehtiin kyllä huippuostokset. Niistä ei sen enempää, kun on tulijaisia. Tai no minä kannan täältä maailman parasta shampoota mukanani. Kaks kiloo tulee matkalaukkuun painoa niiden takia. En tiiä oliko järkee, mutta niin halvalla lähti, että oli pakko ostaa. I love Tigi<3.>

Mel Gibson sekä Jeesuksen sisar

Eli siis, aloitimme harjottelun eilen uudessa paikassa, joka on pullollaan skitsofreenikkoja. Voinpahan sanoa, että tämä harjoittelu tulee olemaan täynnä tilannekomiikkaa. Itse en ole ennen oikeastaan ollu missään tekemisissä skitsofreenikkojen kanssa, joten sinänsä uusi kokemus. Jos joku teistä on puuhaillut jotain tällasten ihmisten kanssa, voi uskoa puheeni mahdollisesta ja tahattomastakin tilannekomiikasta.

Yritän tässä hivenen valottaa näitä kahta ekaa päivää. Päädyttiin Anninan kanssa tosiaan molemmat kirjottamaan omista kokemuksista, koska kuitenkin oltiin erillään ja kerrottavaakin saattaa riittää :) Joten aloitetaanpa alusta eli eilisestä. Tämä harjottelupaikka sijaitsee siis aivan toisella puolella kaupunkia ja matka sinne ja sieltä pois kestää luvattoman kauan. Noh, saavuimme sinne eilen johonkin aikaan aamulla. Ensin oli vuorossa kaikki normaalit esittelykierrokset ja vastaavat; "Hei, ollaan Jaana ja Annina ja olemme Suomesta", "Kyllä, Suomessakin on lunta ja pakkasta" jne. Tätä samaa on saanu vääntää jo jonkun aikaa, mutta ei kai se mitään. Sitten käytiinkin ohjaajien kanssa miettimään, että mitä me voitais tehdä. Annina pääsi laittamaan ruokaa potilaiden kanssa ja minulle ehdottivat Walking groupia. No,totta kai se mulla käy (miks ei kävisi?). Mietin siinä ryhmän alkamista odotellessa, että minkähänlainen se ryhmä onkaan? Pitäiskö mulla olla ulkovaatteet vai missä me kävellään? Seisoin siinä aulassa ja odottelin lähtöä, kunnes paikalle pelmahti vanhahko mies, kasvoiltaan niiiiiin punainen kuin vain voi olla. Ja sitten se huikkasi mulle, että eiku menoksi vaan. Mä olin ihan paniikissa, että miks mukaan ei tuu hoitajia, oonko mä yksin näitten potilaitten kanssa... Mutta ei auttanu muu ku lähteä vaan. Ja kyllä sinne sitten tuli eräs hoitajakin sitten mukaan. (Btw, myöhemmin selvisi, että tämä hieman punakka mies olikin henkilökuntaa, sosiaalityöntekijä, eikä suinkaan potilas).

Sittenpä lähettiin kävelylle. Kävely suoritettiin ostoskeskuksen sisällä, kävelemällä ympäriinsä siellä ostarilla. Kun me lähdettiin liikkeelle, niin hississä hoitaja sano näille potilaille, että esittäytykääpäs nyt tälle opiskelijalle ja kaikki ystävällisesti siinä hissimatkan aikana kerto mulle nimensä. Viimeisimpänä vaan ei suinkaan vähäsimpänä minulle esittäytyi itse Mel Gibson (on kyllä mies vähän muuttunut sitten viime elokuvan) :) No ei siinä mitään, mutta kun tällä miehellä oli punaiset aurinkolasit, joissa oli sydämiä ja ne oli saman merkkiset, ku Anninan silmälasit (tosin oletan, että Anninalla on ehkä vähän aidommat....). No joo, sitten käveltiin. Minä siellä hullujen seassa. Mulla ei ollu nimikylttiä eikä mitään tunnistetta, että olisin ollut henkilökuntaa, joten kävelin jonossa ihan pokkana; potilaana potilaiden joukossa. Yks potilas oli hieman huvittava. Se meni matkan aikan lukuisia kertoja piiloon kaikkien kasvien taakse tai nurkan taakse ja hihitteli siellä onnessaan, ku luuli, että me ei nähdä sitä. Olin vähän siinä, että okei.... Ja montakohan kertaa se sano mulle, että mä oon niin kaunis. No, en oo kamalan otettu :) No, ku kävelyt oli kävelty, palattiin takasin lähtöpisteeseen. Keskiviikkona ei sitten muuta erikoista tainnu tapahtuakaan.

Mutta torstaina sitten tarina jatkui. Minä pääsin mukaan Project groupiin. Vähänkö oli siistiä istua pöydässä kolmen skitsofreenikon kanssa ja liimailla kirjekuoria kiinni. Joo-o, niitten projekti oli se, että yhdessä pöydässä laitettiin lehti kirjekuoreen ja sitten toisessa pöydässä se kirjekuori liimattiin kiinni. Mä pääsin siihen pöytään, missä kuoret liimattiin kiinni. Eli liimaa kuoreen, kuori kiinni ja pinoon. Oli muuten niin rattosaa, ettette arvaakaan. Ja yks potilas kerto mulle ihan tosissaan, miten sen mielestä tuo ryhmä on ihan paras. Mä odotin koko ajan, millon Annina kävelee sen huoneen ohi ja kattoo sisälle ja näkee mut istumassa siellä ja liimaamassa kirjekuoria. Ja sitten ne vielä kerto mulle, että "tuo toinen liima on parempaa ku tämä". Okei, hyvä tietää, jos vaikka ens viikolla pääsen taas osallistumaan. Pittää sitten ottaa sitä parempaa liimaa.

Torstaina iltapäivällä tapasin vielä monia mielenkiintoisia potilaita, kuten tytön, joka pitää itseään Jeesuksen siskona ja kuvittelee, että kaikki tarkkailee sitä esim. television kautta. Ja yhden potilaan, joka on kirjotellu kirjeitä joillekin valtionpäämiehille (en kyllä tiedä, onko se sitten niitä lähettäny) ja se on lisäksi ollut sitä mieltä paavista, että se on anti-kristuksen oikea käsi, tai jotain. Että tällasta tällä erää. Harkkapaikka tuntuu oikeasti mielenkiintoselle, vaikka hirveesti ei enää tämä mielenterveyspuoli olis jaksanu kiinnostaa. Mutta kun sitä nyt kuitenkin meille on tässä vielä tarjolla, ni siihen nähden tuo voipi olla ihan jees paikka.

Kerrotaan sitten lisää, jos ja kun tilanteita tulee. Tilanteet on oikesti niin huvittavia ja ne potilaat on niin huvittavia. Enkä minä millään pahalla sitä sano :)

Jotain ihan muuta

Nyt olis pari ensimmäistä päivää toista harjoittelua takana. Nyt on ehkä ensimmäinen hetki, millon on edes hieman aikaa kirjoittaa. Energian puute vaivaa tosin aika pahasti, joten en voi vannoa, että pystyisin tuottamaan kaikki hauskat ja oudot jutut, mitä meille on tapahtunut. Ensimmäinen päivä alkoi sillä, että matkustettiin 1,5 tuntia töihin. Ja kaiken hyvän lisäksi meillä oli opettaja matkassa. Meidän nykyinen Karen on siis Helena. Hänellä on suomalaiset sukujuuret, mutta suomea hän ei puhu. Joudutaan matkustamaan siis toiselle puolelle kaupunkia NortEastiin (NE) kun koulu on SouthWestissä (SW). Ensin bussilla keskustaan ja sitten C-trainilla Sunridge Mallille. Kyllä, seuraavat 5 viikkoa olemme harjoittelussa ostoskeskuksessa. Kirjaimellisesti. Harjoittelupaikkamme, Carnat Centre, sijaitsee siis ostarin sisällä. Onpahan iso ostari. Sieltä löytyy kaikkea. Ja matkan varrella C-trainista näimme muuten Jyskin täällä. Pitänee ottaa todisteita siitä, mutta täällä Calgaryssa sellainen on. Varsin kotoisaa.

Kerron päivien kulkua lähinnä omasta näkökulmasta, kun meillä on Jaanan kanssa omat ohjaajatkin jopa niin ei saada enää olla yksikkö. Minun ohjaajan nimi on Bal (Balbinder). Hän on Englannista kotoisin ja vanhemmat on intialaisia. Iältään ehkä 45-vuotias. Aamupäivä meni siinä, että tutustuttiin paikkaan ja käytiin läpi tehtävät, mitä meidän pitää tehdä. Paikkana Carnat on täysin erilainen kuin Carewest. Ei niitä voi edes verrata. Carnatissa kaikki on uutta ja muutenkin paikka on tosi viihtyisä. Työntekijät vaikuttavat mukavilta. Ainakin suurin osa. Meistä otettiin heti hieno kuva Flamesin lipun kanssa. Ja kuten huomaatte, meillä on oma toimisto tuolla. Ihan oikeasti. Siinä ovessa lukee Student Office ja se on meidän käytössä. Oma puhelinnumerokin on, josta meidät tavoittaa. Että repikää siitä. Ollaan jopa puolitärkeitä ihmisiä. Oon ollut niin kateellinen Kallelle siitä sen toimistosta ja nyt mulla on omat.

Eilen osallistuin ekaan ryhmään. Sain ilmaisen lounaan, tacosalaattia ja jelly-kermavaahtomössöä. Oli ihan hyvää. Tehtiin lounas potilaiden kanssa. Karusti sanottuna heti ensimmäisenä päivänä pääsin hieman sekavien tyyppien kanssa ruoanlaittoon. Täytyy tähän väliin sanoa, että tuolla on sitten ihan oikeasti sairasta porukkaa. Kaikilla on skitsofrenia ja sen kyllä huomaa. Ei Carewestia voi sanoa edes mielenterveyspaikaksi nyt kun on tuolla. Ruoanlaitto oli mukavaa. Alussa tosin olin vähän ulapalla siitä, mitä mä saan tehdä ja miten paljon auttaa potilaita, mutta kaikki meni hyvin ja sain mahan täyteen.

Toinen ryhmä, missä keskiviikkona oltiin, oli lääkkeistä. Sen piti yksi psykiatreista. Oli hyvä luento. Tuli kerrattua anatomiaa samalla. Sitten oltiin kierrolla ja päästiin kotiin. Kotimatkaan meni myös maukkaat 1,5 tuntia, kun päästiin Calgaryn keskustan pahimpaan ruuhkaan. Noin kilometrin matka keskustassa kesti 20 minuuttia. Ei siis liikuttu melkein mihinkään. Kotiin tultiin joskus puol 6 jälkeen. Siinäpä sitten ruokaa tekemään. Me luultiin, että oltas ekana päivänä päästy aiemmin pois, joten ruoaksi oltiin ajateltu tehä makaronilaatikko. Oli aika tuskasta tehä se ja pistää uuniin tunniksi. Seitsemän aikaan päästiin sitten syömään. Minä valuin sit kämpille ja menin nukkumaan ajoissa, mutta nukkumisesta ei luonnollisesti tullut mitään. Syynä mikäpä muukaan kuin IHANAT kämppikset. Jouduin yhdentoista aikaan käymään avautumassa niille ekaa kertaa, että olkaa hiljaa, mun pitää herätä jo ennen kuutta aamulla. Vaikutus oli sama, kuin tekisi saman 15 vuotiaille teinitytöille, jotka viettää pyjamabileitä eli 10 minuutin päästä melu oli samaa tasoa, kuin ennen sanomista. Kyllä oon sanonut tän ennenkin, mutta miten joku voi asua soluasunnossa?? Tervesin muutan kahden kuukauden päästä sellaiseen itsekin.Torstai valkeni mulle aika tuskaisena. Olin aamusta asti tosi väsynyt ja sitten täällä oli vielä semmonen tuuli, että kun aamulla mentiin töihin, niin yhdessä vaiheessa ei päässyt eteenpäin. Kirjaimellisesti. En oo koskaan vastaavaa kokenut. No, mutta töihin päästiin. Matkaan meni tällä kertaa vaan 50 minuuttia. Meillä päivät on tosiaan aika pitkiä. Herätys 5.40 ja kotona ollaan aikasintaan klo 17. Meneepähän päivät nopeeta ja hyvää harjoitusta syksyä ajatellen. Aamulla eka tunti meni kahvilla istuessa kun lääkärinkierrot oli peruttu. Kaikki luki vaan lehtiä. Sen jälkeen nähtiin yhtä työntekijää, joka tekee erilaisia psykologisia testejä. Meillekin se teki niitä ja oli tosi mukavaa. Sitten ohjaaja antoi mulle oman potilaan, jonka papereihin tutustuin. Se ei siis ollut paikalla. Tulee ensi viikolla. Vaikuttaa tosi mielenkiintoiselta tapaukselta. On nimittäin aika seko tapaus ja mä tartten tulkin hänen kanssaan, koska hänen englanti on sen verta huono. Onneks tää mun ohjaaja toimii tulkkina. Pääsen käymään kotikäynnillä potilaan luona ja sit käydään jossain uskonnolllisessa temppelissä kanssa tutustumassa sen uskontoon. Oikeasti ihan tosi mielenkiintoista. Tämmöstä just haluankin tehdä. Jos joku osaa suomentaa mulle, mikä uskonta on Sikh niin olisin kiitollinen. Jossain päin Intiaa sitä harjoitetaan. Pitäs vähän ottaa siitäkin selvää.

Eka ryhmä oli tietokoneryhmä, jossa potilaat saa käyttää tietokonetta 45 minuuttia ja hoitajat on siellä niitä avustamassa. Minähän sitten käytännössä vedin sen ryhmän. Se hoitaja, jonka piti se vetää se ryhmä, kysyi multa, että pärjäätkö sä täällä, jos hän menee huoneeseensa. Minä sitten niiden hieman sekojen kanssa surffailin netissä ja etsin videoita Youtubesta mm. San Diego chickenistä ja Bigfootista. Voi elämä, ette usko, että oli jotenkin hieman tragikoominen olo. Seuraava ryhmä oli kanssa aika huippu. Kyse oli sosiaalisista taidoista. Siellä sitten istuin niiden potilaiden kanssa ringissä ja esittelin itseni ja ne mulle. Oli mukava ryhmä. Esittelyt oli tosi yksinkertaisia, kun ne potilaat ei vissiin olleet mitään ihan kaikista helpoimpia tapauksia. Vika ryhmä oli sitten matkustusryhmä, jossa katsottiin video Perusta ja Brasiliasta. Mulle oli vissiin hieman liikaa se pimeä huone, sillä hävettää myöntää, mutta pilkin koko videon ajan ja taisin jossain vaiheessa nukahtaakin siellä.

Siinäpä kaksi päivää pähkinänkuoressa. Loppuun vielä kuva meidän kulkukorteista. Ne piti käydä hommaamassa sairaalasta, joka on tuossa tuon toisella puolella. Meidät laitettiin vaan väärälle osastolle, Renal Dialysis, eli dialyysi-osastolle. Ei onneksi ihan sinne tarvinnu mennä. Nyt meillä on siis tossa tommoset hienot tarrat peittämässä sen dialyysin. Jaana nimi on vielä kaiken lisäksi väärin, Joana. Ihme sinänsä, sillä tuolla kaikki osaa ääntää Jaanan tosi hyvin, mutta mun nimen kanssa on ongelmia ja paljon. Osa lyhentään mut Anniksi.

Ja loppuun vielä, että oikeasti potilaat tuolla on loistavia, vaikka niistä kyllä todella näkee, että niillä on skitsofrenia. Puolet potilaista kävelee korvalaput korvissa (ettei äänet, mitä ne ”kuulee”, kuulu niin hyvin) ja puolet aurinkolasti päässä (että kukaan ei näe niitä tai muuta vastaavaa). Ja tosiaan tämä Jaanalle Mel Gibsoniksi itsensä esitellyt herrahenkilö omistaa saman merkkiset aurinkolasit kuin mun silmälasit. Ne oli varsin söpöt. Punaiset, joissa oli sydämiä. Varmasti aidot Dolce&Gabbanat. Huomenna mennään keilaamaan niiden kanssa. Voi tulla oikeasti aika hauskaa. Jaanalla on ollut vähän vähemmän ja toisaalta enemmän järellistä tekemistä kuin mulla, mutta eiköhän se tästä tasaannu.

Nyt saatte mahtavaa kuvamateriaalia. Tosin saa nyt nähdä miten toi blogger suostuu tuon videon aukaisemaan. Video on kuvattu ehkä joskus helmikuun alussa. Olen hyvin pahoillani huoneen kunnosta. Tuossa vaiheessa imuri oli vielä piilotettuna telkkarin taakse ja sängylle en jostain syystä ollut jaksanut tehdä yhtään mitään. Tosiaan, täällä ei ole portaita. Tai on hätäportaat, mutta ne on jossain hornassa. Tällä hetkellä täällä on enemmän luntakin. Ei ole muistikuvia siitä, minne ollaan menossa Jaanan kanssa. Luultavasti kahville. Minnekäs muuallekaan. Nohevat voivat kuulla huulirasvan kolinan, kun laitan avaimet laukkuun. Eipä oo Vaselinista paljon jäljellä:( Täällä on muuten tosiaan kierrätysongelmia, kuten huomaatte. Ei ne tuolta kierrätyspisteestäkään oo saanu niitä roskia eteenpäin.

Sitten muihin juttuihin. Käytiin tänään leffassa. Piti käydä kattomassa se Oscareita kahminut leffa Slumdog Millionaire. Oli hyvä, mutta Benjamin Button oli parempi. Testattiin Chinookin leffateatteri. Se oli tosi iso verrattuna Westhillsiin. Hyvä paikka, tosin penkit ei keinunut. Muuten sunnuntai meni hyvin pitkälti puhelimessa.

Oon huomannut täällä semmosen asian, että kun mietin kaikkia juttuja, mitä pääsen Suomeen tekemään (esim. ruokakaupassa käynti) niin ajattelen aina, että miten kysyn asioita englanniksi. Sitten havahdun jossain vaiheessa siihen, että eihän mun tartte Suomessa puhua ruokakaupassa englantia vaan ihan suomella pärjää. Monta kertaa kun oon soittanut Suomeen niin mietin kaikki kerrottavat asiat englanniksi etukäteen. Tuntuu ihan kamalalle, että kohta ei pääse käyttämään tätä kieltä enää. On niin helppoa ollu loppupeleissä. Monesti aina miettii, että onko jossain tilanteissa puhunut suomea vai englantia, mutta kaipa sitä englantia on vääntänyt kun toinen osapuoli on ymmärtänyt. Suomeen palatessa pitää miettiä myös sitä, että ihmiset ymmärtävät, mitä puhut muille suomeksi. Täytyy myöntää, että täällä on pari kertaa tullut kommentoitua jotain Jaanalle suomeksi, kun joku, josta puhutaan on vieressä. Ja sitten yksi hassu tapahtuma tuli mieleen. Nimittäin tällä viikolla yks suomalainen vaihto-opiskelija tuli meitä koululla vastaan. Moikattiin suomeksi sitä ja se meitä. Tuli sen jälkeen tosi outo olo, kun sanottiin "moi". Melkein kuulosti siltä, kun suomea ei-äidinkielenään puhuvat tervehtivät toisiaan.

Huomenna mennään pelaamaan kössiä ekaa kertaa. Jaana ei oo koskaan pelannut ja mäkin ehkä kerran. Saa nähä mitä tulee. Ei ehkä pelata oikeilla säännöillä, lätkitään palloa vaan. Finaliinkin pitäis lukea, mutta ollaan menetetty toivo jo sen suhteen. 90 monivalintakysymystä ja kaksi tuntia aikaa vastata. Ei paha muuten ehkä, mutta kysymysten laatu tulee olemaan jotain kamalaa. Ne on semmosia case-kysymyksiä ja kaikki vastaukset saattaa olla oikeita, mutta niistä pitääkin osata valita se paras kysymykseen sopiva. Terve vaan. Heleppoo suomeksi saatikka englanniksi.

Ai niin. Jatketaan tätä yhteistä harjoittelutaivalta. Lähdetään Kiuruvedelle syksyllä harkkaan. Auto pitäis hommata, että voitas startata Kuopiosta joka aamu kahvimukien kanssa kohti Kiuruvettä. Tosiaan, vuoden parhaat bileet missattiin kirjaimellisesti. Mulle kun ei aluksi irronnut koko harkkapaikkaa ja Jaana pääsi Kiuruvedelle. Onneksi sinne tuli toinenkin paikka niin yksikön vaaleanpunainen osa pääsi messiin myös. No, ehkä parempi arpaonni muissa harkoissa.

Jei, video latautui. Nauttikaa. On sen verta hyvää matskua, että taidan perustaa leffayhtiön. Ja hei! On maaliskuu!! Enää 38 päivää. Älkää kysykö miten hyvin ollaan suunniteltu kotiintuloa. Vastaus on: liian hyvin.